Puhekiellossa

Ei mennyt flunssa lepäämällä. Maanantaina lähdin silti töihin. Puhetyöläisenä ei voinut olla hiljaa, vaan koko päivä piti käyttää ääntä. Tiistaiaamuna mieheni oli lähtenyt minua ennen töihin. Valmistin suuren kupillisen teetä, luin aamutekstini ja hiljennyin  yksikseni päivään. Hiljennyin, ei ollut ketään, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Olo oli surkea, olin ihan selvästi vielä toipilas. Päivälle oli varattuna arviointikeskusteluja oppilaan ja vanhempien kanssa. 

Kun saavuin työpaikan pihaan ja yritin huikata huomenet, pelästyin todella. Suustani ei tullut kuin pihahdus. Oli  kamala olo. Vanhempi kera lapsen saapui keskusteluun  ja oppilas oli lievästi järkyttynyt, kun open suusta ei tullut muuta kuin kuiskauksia. Päivä saatiin menemään jotenkuten, mutta loppuviikko onkin sitten ehdotonta puhekieltoa. Olen aina luullut, että tämä olisi  kivaa, hiljaa kotona päiväkausia - mutta ei. On todella turhauttavaa istua kotona, kun koululla valmistaudutaan isoon juhlaan ja omassa luokassakin töitä olisi vaikka kuinka. Mutta minkäs teet.... nyt koetellaan kärsivällisyyttä.

Sytytän kynttilöitä ja kääriydyn sohvan nurkkaan Yritän selättää flunssan, joka yllätti pari päivää sitten. Olenko tulossa vanhaksi, kun yhä uudestaan huomaan palaavani lapsuuteni mansikkapaikoille? Kotini lähellä oli hiekkaranta, joka oli niin matala, että pienetkin uimarit joutuivat kävelemään satoja metrejä heikkadyynejä pitkin, päästäkseen kastautumaan kun vesi oli oikein kaukana. Sain uida ja leikkiä tällä rannalla kesäisin. Kun omat lapset olivat jo syntyneet, vein heidät sinne myös uimaan ja on sanomattakin selvää, että se oli myös heidän lempipaikkansa mummolassa. Mutta yhtenä päivänä rantaan mennessäni vastaan tuli rannan omistaja, joka kertoi, että ranta on myyty. Sinne ei voi enää mennä. Sinne rakennettiin kesämökkiä ja uudet onnelliset omistajat valtasivat paikan omakseen. Tuo ranta oli ollut osa minua, lapsuuttani ja kesien tärkein paikka. Tuntui käsittämttömältä, että se yhtäkkiä oli jonkun toisen. Toisaalta- it newer was mine. Kahlailut, uinnit, leikit, haaveilut, mattopyykit, majaleikit- kaikki vain muistoja- kauniita ja rakkaita. Vielä nytkin öisin vierailen tuolla rannalla. Vesi kimaltaa, lämmin kova hiekka tuntuu tukevana jalkojeni alla, kaislat soittavat lapsuuteni savelmiä ja kesän tuoksu on huumaava ympärilläni. Aamulla herään ja olen hetken kaukana. Palaan todellisuuteen ja alan haaveilla lottovoitosta. Jos minulla olisi tarpeeksi rahaa, kävelisin tuon mökin omistajan luo, antaisin mitä hän ikinä pyytää ja lunastaisin minun rantani omakseni. Eikö sen pitäisi kuulua sille, joka sitä eniten rakastaa.

Muutama vuosi sitten lähdimme kävelylle Egyptissä El Gounassa. Löysimme pitkän hiekkarannan ja tunsin hetkeksi palaavani lapsuuteen takaisin. Kyyneleet poskilla kahlasin kuumassa matalassa vedessä, sain takain pari lapsuuden päivää. Edelleen sisimmässäni, etsin omaa rantaani. Paikkaa, jossa tuuli leikkii suurilla aalloilla, jonka vastarantaa ei näy, jonka aavalla ulapalla vaahtopäiset aallot kasvavat ja tyytyvät vuorotellen ja jossa vesi on juuri sellaista kuin se oli silloin ennen... Tänään etsin omaa paikkaani, omaa rantaani, palaa lapsuudesta- tänään ja juuri nyt olen uuden edessä. Mitä tuleva tuo mukanaan- se selvinnee aikanaan.

Sumu käärii maiseman harmaaseen syliinsä. Syksyn viimeiset lehdet putoavat hiljaa maahan ja vilkuttavat hyvästejä kesälle. On hyvä tietää että kylmässä maassa, sammalten kätköissä ja puiden oksistoissa uinuu lupaus uudesta kesästä. Nyt luonto valmistautuu lepoon, pimeään ja hiljaisuuteen. Minunkin on kestettävä tämä harmaa valoton aika. Sytytän kolme kynttilää pimenevään iltaan. Turvallista matkaa kakille pimeässä liikkuville. Turvallista matkaa pinen punaisen auton kuljettajalle, joka lähti kohti Turkua. Turvallista matkaa hajoamispisteessä olevalle suurelle rekka-autolle, johon pakattiin lasti sairaalatarvikkeita Ukrainan apua tarvitseville. Hyvää matkaa simnullekin, missä kuljetkin...